Hämeen hitaimman syystuumailuja

Palauduttuani kesähorroksesta takaisin elävien kirjoihin olen havahtunut tosiseikkaan, että olen ohittanut kaksi merkkipaalua silmänkään värähtämättä. Blogini täytti kesäkuussa kaksi vuotta, ja lukijalaskurikin on pyörähtänyt uudelle tuhatluvulle. Mitenkäs tässä on näin päässyt käymään?

Tallustellessani päivittäisellä metsälenkillä Joen kanssa mietiskelin blogini syntyä ja elinkaarta, kehityskaaresta ei tässä tapauksessa voi oikein puhua. Kyjy oli tässäkin kaiken pahan alku ja juuri, ilmoittauduin tempaukseen intoa puhkuen ja päätin pitkään harkittuani avata oikein blogin jossa raportoisin tempauksen etenemistä.

Heti alkupostauksista lähtien aihealueet ovat poukkoilleet täysin linjattomasti, sillä minun etanavauhdillani ei oikein edenneet aloitukset saati tullut valmista. Blogissa ovat esiintyneet satunnaisten kässäprojektieni lisäksi meidän koirat, pihan väripilkut (välillä todella tiukasti rajattuna), näkymiä metsälenkeiltä, tyttären leipomukset, kodin turboahdetut komerot ja niiden epätoivoisia järjestely-yrityksiä, ufoesittelyjä ja yleistä höpinää. Eli juuri niin kuin kaikissa "blogs-for-dummies-" ohjeistuksissa varoitetaan tekemästä. Pitäisi valita yksi kiinnostava aihe, ja keskittyä siihen. Jaa?

Näiden ohjeistuksien mukaan blogia pitäisi myös päivittää säännöllisesti, mieluiten useita kertoja viikossa ja aina samaan aikaan. Joopa joo. Kätevä emäntä päivittää blogiaan silloin kun on hetki hiljaista, ja blogiarkistosta käy hyvin ilmi että huhti-kesäkuun välillä ei meidän huushollissa juuri hiljaista hetkeä ole, blogissani sen sijaan on hyvinkin hiljaista. Taas pieleen.

Lopuksi ohjeistetaan blogin pitäjää panostamaan kauniisiin kuviin ja tekemään teksteistä lyhyitä ja nasevia. Olen pahoillani, tämäkin meni huti. Kuvitus koostuu lähinnä ruuduista joita syntyy opetellessani kameran käyttöä, toki kuva-aiheet on valittu blogikirjoitusta ajatellen. Ja lyhyttä ja nasevaa tekstiä tuotan työkseni, joten siviilissä sitten vähän repeää. Sorry.

Miksi siis yhä keikun täällä? Eräälle kaverilleni vitsailin blogini olevan epätoivoinen yritys todistaa itselleni, että mullakin on harrastuksia. Toisaalta tämä on vähän kuin nurinkurinen päiväkirja, ihan kaikkea en tänne suolla, mutta aika hataralla filtterillä kuitenkin. Täältä ei löydy avotakka -kelpoisia sisustuskuvia, lähinnä niitä varoittavia esimerkkejä. Blogissani ei myöskään hymyile suloiset lapsoset, sillä jälkikasvu alkaa kolkutella murkkuikää ja suloisuus on väliin kovin hetkittäistä. Omalla naamallaan ja nimellään täällä esiintyy vain koirat, tämä on tietoinen valinta. Yllättävän moni täällä on jaksanut vierailla, ja kommenttinne saavat aina lämpimän läikähdyksen rinnassani.

Blogien kautta olen löytänyt muitakin samoista asioista kiinnostuneita, töissä minulla ei ole työkavereita jotka kiinnostuisivat pohtimaan puikkojen paremmuutta tai vinkkaamaan upeita sukkamalleja. Vapaa-ajalla taas moikkaan kutomiskavereitani jonkun futiskentän parkkiksella kun kurvaamme kukin tahoillemme. Olen huomannut, että muillakin on karvaisia kavereita varastamassa lankakeriä, ja kesät kuluvat pihalla kuopsuttaessa. Olen löytänyt ihanan realistisia arjen kuvauksia blogeista, enkä etukäteen pelkäämiäni valkoinen-beige -sisustuskuvia.

Kiitos kuluneista kahdesta vuodesta, aika on mennyt seurassanne kuin siivillä. Jos ette pahastu, jatkan edelleen tällä sillisalaattilinjalla, ja eiköhän elämä tästä joskus rauhoitu. Kahden vuoden ja kymmenentuhannen kunniaksi aion kyllä järjestää jotain pientä kivaa, siitä enemmän kun on jotain julkaisukelpoista!